Ripovuori

Ripovuori nousi saarena näkyviin noin 8300 vuotta sitten muinaisen Ancylusjärven kallioluotona. Vuoren sivuitse virtaava Kokemäenjoki on ollut aikoinaan koko läntisen Suomen tärkein kulkureitti. Ripovuori on ollut hyvä tähystys- ja turvapaikka, josta on voinut valvoa silloisen pääkulkuväylän Kokemäenjoen liikennettä. Jotkut tutkijat pitävät Ripovuorta Satakuntaan varustetun viikinkiaikaisen puolustusjärjestelmän osana. Korkealle paikalle sytytetyn tulen avulla voitiin viestittää eteenpäin esimerkiksi vihollisen lähestymisestä.

Ensimmäiset asukkaat tulivat jokivarteen jo kivikaudella heti joen syntymisen jälkeen ja pitkään asutus seurasi etääntyvää jokisuuta. Asutus levisi virtaa ylöspäin. Lastutarinat elävöittävät Kokemäenjoen varren asutuksen leviämistä. Niiden mukaan esimerkiksi Karhiniemen kylän Yrjä-niminen alkuasukas näki lastun Kokemäenjoen laineilla ja lähti tapaamaan sen veistäjää. Hän tapasi veistäjän ylävirralta Tyrväältä Tyrväänkylästä.

Nykyisin Ripovuori on metsän keskellä oleva laakea kallioalue. Ripovuoren laki on 77 metriä merenpinnan yläpuolella ja 34 metriä alla virtaavan Kokemäenjoen pintaa ylempänä. Lisänäkyvyyttä tuo vuorella oleva yli 70 metriä korkea linkkimasto. Lions Club Huittinen ry:n Ripovuorelle rakentama suuri Leijonankita-laavu erottuu kalliolla joen yli Karhiniemen suunnasta. Laavu on mainio paikka nauttia luonnosta ja vaikkapa nuotiomakkarasta. Vuorella on myös joinakin vuosina otettu vastaan uutta vuotta tulien valaistessa maisemaa.

Laajan pelto- ja jokimaiseman keskeltä ympäristöään huomattavasti korkeammalle kohoavan Ripovuoren kallio on maisemallisesti erittäin merkittävä ja kalliolta on harvinainen, huikaisevan kaunis näkymä Kokemäenjoelle satakuntalaiseen, valtakunnallisesti arvokkaaseen Kokemäenjoen kulttuurimaisemaan ja Kokemäenjoen edustavaan viljelymaisemaan. Vuoren laelta lähelle jokirantaa ulottuva jyrkkä lounaisrinne on noin kahden hehtaarin laajuista luonnonsuojelualuetta. Kalliolla kasvaa merkittävää kulttuurivaikutteista ketokasvillisuutta. Lajistoon kuuluvat hiirenhäntä, keto-orvokki, lituruoho, pujo, hopeahanhikki, isomaksaruoho, keltamaksaruoho ja mansikka. Kaikki rakentaminen alueella tulee suunnitella arvokasta maisemaa ja luonnonsuojelua vaarantamatta.

Ripovuori sijaitsee useamman kulkureitin varrella. Ammoisina aikoina Kokemäenjokea myöten kulki jokireitti. Jo 1500-luvulla vuoren sivuitse nykyisen Raskalantien paikkeilla on mennyt vanha Turuntie, jota pitkin Turusta ja Porista suuntautuva liikenne ohjautui sisämaahan ja päinvastoin. Tämä tie oli merkittävä muun muassa postin kulun kannalta. Myös nykyinen valtatie 12 kulkee aivan Ripovuoren läheisyydessä. Voikin ajatella, että Ripovuoren ohi kulkee kolme valtatietä rinnakkain, nykyinen valtatie 12, vanha Turuntie ja vanhin valtatie Kokemäenjoki.

Kokemäenjoki syntyi 10 000 vuotta sitten jääkauden jälkeen. Kokemäenjokilaakson arkeologinen kulttuuriperintö on rikasta. Jokivarret ovat olleet asuttuina tuhansia vuosia. Ensimmäiset asukkaat tulivat jokivarteen jo kivikaudella heti joen syntymisen jälkeen ja asutus seurasi etääntyvää jokisuuta pitkään. Kivikautisia asuinpaikkoja tunnetaan alueelta useita.

Rautakaudella parituhatta vuotta sitten Kokemäenjoki oli ainoa jokemme, joka oli asuttu koko pituudeltaan. Se oli silloin Suomen merkittävin kauppatie, jota pitkin kuljetettiin niin kalatiinut, suolalastit kuin turkiksetkin. Joesta pyydettiin kalaa tokeilla. Joen keskiosa jätettiin vapaaksi, jotta kauppa-alukset pääsivät nousemaan virtaa ylös. Jokea pitkin käytiin pyyntimatkoilla Hämeessä ja kauempanakin. Keskiajalla jokea käytettiin viljan jauhamiseen jalkamyllyillä. Sitten tulivat raamisahat, uitot ja monet tehtaat. 1920-luvulla alkoi voimalaitosten rakentaminen. Ensin Äetsään tuli silloin Suomen suurin voimalaitos, myöhemmin voimalaitospadot Tyrväälle, Kolsiin ja Harjavaltaan.

Kokemäenjoen katsotaan alkavan Liekovedestä Sastamalasta ja 112 kilometrin päässä, noin 58 metriä alempana joki päätyy Porin edustalla Selkämereen. Joki yhdistää Järvi-Suomen Pohjanlahteen. Matkallaan joki pujottelee läpi Huittisten, Kokemäen, Harjavallan, Nakkilan ja Ulvilan. Täällä Huittisissa, hieman Ripovuorelta alajuoksulle päin Kokemäenjokeen laskee Sammunjoki ja vielä vähän edempänä Loimijoki, joka on saanut Pappilanniemen kohdalla mukaansa siihen laskevan Punkalaitumenjoen vedet. Kokemäenjoen vesistö on Suomen neljänneksi suurin vesistö Vuoksen, Kemijoen ja Kymijoen vesistöjen jälkeen. Kokemäenjoen pääuoma on kirkasvetinen.

Ripovuorelta avautuu silmien eteen satakuntalainen kulttuurimaisema. Se on osa valtakunnallisesti arvokasta Kokemäenjoen kulttuurimaisemaa, joka jatkuu pohjoisessa Sastamalan puolelle Keikyään. Ympäristöstään voimakkaasti kohoavat Ripovuoren kalliot tarjoavat harvinaisen näköalan Kokemäenjoen edustavimpaan viljelymaisemaan. Silloin tällöin luonto näyttää voimansa ja Kokemäenjoen vedet tulvivat yli äyräidensä rankkojen vesisateiden tai lumien sulamisen vuoksi. Pahimpina tulva-aikoina Ripovuorelta alajuoksun suunnassa näkyvät pellot peittyvät veden alle. Keväisin ja syksyisin taivaan valtaavat lentomatkoillaan Puurijärven ja Isosuon kansallispuistossa viivähtävät valtavat muuttolintujen parvet.

Kokemäenjoella on merkittävä vaikutus paikkakuntalaisten identiteettiin. Jo satojen vuosien ajan joen rannoilla on kokoonnuttu yhteen ja nautittu luonnon rauhasta. Lisäksi joesta on hyödytty monin tavoin. Ainutlaatuisen Kokemäenjoesta tekee sen tarjoamat monipuoliset harrastusmahdollisuudet sekä kuvankauniit maisemat. Joki on kalakannaltaan monipuolinen ja niinpä täältä Ripovuoreltakin katsellessa silmä tavoittaa usein sulan veden aikaan joella veneessään saalista narraavan kalastuksen harrastajan. Joki tarjoaa hyvät mahdollisuudet veneilyyn ja melontaan. Karhiniemeä kiertäessään joki yllättää vaihtelevilla maisemillaan veden ympäröidessä useita pieniä saaria.

Jopa ruuhkaa joella aiheutti Satakunnan Kansansoutu parhaimpina vuosinaan, kun yli 400 venekuntaa ja yhteensä yli 3000 retkeläistä osallistui soutuun. Tämä leppoisa 109 kilometrin retkitapahtuma soutaen ja meloen Sastamalasta Poriin Kokemäenjokea pitkin järjestettiin vuosittain vuodesta 1985 lähtien 2010-luvun alkuun ja sen jälkeen kiinnostuksen hiivuttua satunnaisesti. Yksi soudun taukopaikoista oli Karhiniemen sillan pielessä, jossa on myös Huittisten kaupungin uimapaikka Karhiniemen uimaranta. Kauniina kesäpäivänä rannalla on mukava viettää aikaa ja pulahtaa viilentävään jokiveteen.

Huittisten alueelta ei ole esinelöytöjä pronssikaudelta. Perimätieto kuitenkin kertoo, että Ripovuorella on ollut hiidenkiukaita. Vuoren laella muistellaan olleen vielä 1900-luvun alussa kiviröykkiöitä. Niiden arvellaan olleen pronssikautisia hautaröykkiöitä eli hiidenkiukaita. Röykkiöitä ei kuitenkaan ehditty tutkia, sillä ne tuhoutuivat 1900-luvun alkupuolella ja kerrotaan, että kiviä käytettiin rakennustarpeiksi. 1800- ja 1900- lukujen taitteessa Ripovuoresta louhittiin ainakin siltapilarien kivet Loimijoen ylittäneen niin sanotun rautasillan siltapilareihin sekä pitäjänmakasiiniin, nykyiseen Huittisten museoon. Jo 1860-luvun loppupuolella Huittisten kirkon ympärille rakennetun kivisen aidan tolppakivi otettiin Ripovuoresta. Muihin rakennusprojekteihinkin kerrotaan Ripovuoren kiveä päätyneen. Viimeiset hiidenkiukaat hävisivät 1940- luvulla Ripovuoren tanssilavan rakentamisen yhteydessä. Tanssilavan alta paljastui helmikuussa 1998 tapahtuneen lavan palon jälkeen yhden röykkiön jäännös. Tanssilavan kivijalkaan oli luultavasti joutunut osa ympäröivien röykkiöiden kivistä.

Pronssikaudella, runsaat 3000 vuotta sitten, koottiin pyöreistä ja kulmikkaistakin kivistä suuria kiviröykkiöitä hautarakennelmiksi Etelä-, Lounais- ja Länsi-Suomessa. Aikojen saatossa kivikasojen rakentajat painuivat unholaan, eikä enää tiedetty röykkiöiden tarkoitusta ja ihmisten osuutta niiden syntyyn. Ihmisten ajattelivat, että niiden täytyi olla muiden olentojen tekosia. Tuolloin tontut, hiidet ja jättiläiset elivät todellisina ihmisten mielissä ja niitä pidettiin olentoina, jotka olivat asuttaneet maata ennen ihmistä. Aikanaan tarinoiden avulla selitettiin ympäröivän maailman ilmiöitä ja asioita, joille ei tiedetty luonnollista syytä. Vielä 1900-luvun alussa kiviröykkiöiden rakentajina pidettiin hiisiä, joiden mukaan hautoja kutsuttiin muun muassa hiidenkiukaiksi. Niitä saatettiin pitää myös jättiläisten tekosina. Ripovuoreenkin liittyy useita hiisistä ja jättiläisistä kertovia tarinoita. Nykyisin tontut, hiidet ja jättiläiset elävät vain tarinoissa eikä niiden enää uskota olevan ihmisten lähipiirissä eläviä olentoja. Hiidenkiukaatkin tiedetään ihmisten rakentamiksi.

”Karhiniemi kaunis kylä: niitty alla, pelto päällä, kalavesi kahden puolen.” Ripovuorta vastapäätä Kokemäenjoen toisella puolella on Karhiniemi. Sitä pidetään Huittisten vanhimpana kylänä. Siellä on ollut jo 1200-luvulla Huittisten ensimmäinen kirkko ja sen lähellä Hiidenkalliolla muinainen uhrilähde. Sitä ei hiisikään pystynyt hävittämään, kuten kävi yritykselle rakentaa uusi kirkko Karhiniemelle. Lähdettä on pidetty pakanallisena pyhänä lähteenä, jossa perimätiedon mukaan kastettiin ensimmäiset huittislaiset kristinuskoon. Huittisiin tultiin käännyttämään pakanoita ensimmäisten ristiretkien jälkeen. Tanskasta Suomeen vuosina 1191 ja 1202 tehdyt ristiretket saattoivat ulottua tänne asti. Seudun asukkaat kastettiin ja Karhiniemelle rakennettiin kyläkappeli. Pidemmällä erämaissa piilotteli edelleen pakanoita ja heidän varaltaan varustettiin turvaksi Kastariksi kutsuttu Karhiniemen linnatorni.

Hiidenkallio on tasaisten peltojen keskellä Kokemäenjoen länsirannalla. Uhrilähde sijaitsee kallion luoteisosassa lähellä kallion lakea, kallionhalkeamien yhtymäkohdassa. Lähde on puolisuunnikkaan muotoinen ja siinä on vettä kuivinakin aikoina. Vanhemmat paikkakuntalaiset ovat muistelleet, että lähteestä on löytynyt 1700- ja 1800-lukujen rahoja.

Vanhan kirkonpaikan erottaa katsomalla tarkasti Karhiniementien varteen joen toiselle puolelle. Kirkonpaikka on merkitty luonnonkivellä. Kivenhakkaaja V. Syrénin hakkaama muistomerkki paljastettiin elokuussa 1955. Kiven laatassa on teksti ”Tässä oli Huittisten kirkko 1200 luvulla. Paikka, jossa seisot on pyhä maa.” Kiven taustalla on korkeita, taivasta kohti kurkottavia tuijia ja muilta sivuilta kiveä ympäröivät kiiltävälehtiset vuorenkilvet. Huittisten seuraava kirkko rakennettiin pitäjän keskustaan Karsatinmäelle.

Vuosisatoja sitten uskottiin, että Ripovuoressa eli hiisiä ja jättiläisiä. Silloin Huittisten ensimmäinen kirkko
sijaitsi Kokemäenjoen vastarannalla Karhiniemen puolella. Uutta kirkkoa suunniteltiin myös Karhiniemelle.
Rakentamisesta vain ei tahtonut tulla valmista. Ripovuorella asuneet hiidet ja jättiläiset eivät pitäneet
lainkaan rakennushankkeesta. Kirkonkellojen kumu kävi pahasti niiden korviin. Niinpä hiidet ja jättiläiset
hajottivat yöllä sen mitä ihmiset olivat päiväsaikaan saaneet valmiiksi eikä kirkon rakentaminen edistynyt
lainkaan. Sitten rakentajat miettimään, mikä neuvoksi, jotta kirkko saataisiin valmiiksi. Ratkaisua ei
kuitenkaan keksitty ennen kuin Ripovuoresta kuultiin neuvo: ”Tee kirkko Karsattiin. Karsatissa sille kaunis
paikka.” Ja taas mietittiin, missä se sellainen Karsatinmäki oikein on. Aikansa mietittyään rakentajat saivat
taas Ripovuorelta ohjeen: Laittakaa opettamaton härkäpari kivireen eteen ja minne se pysähtyy, siellä on
Karsatinmäki. Näin sitten tehtiin ja härkäpari kivirekineen pysähtyi pitäjän keskustaan nykyisen kirkon
paikalle. Siihen alettiin rakentaa kirkkoa. Nyt työ sujui joutuisasti. Ihmiset rakensivat päivällä ja hiidet ja
jättiläiset auttoivat öiseen aikaan. Ne toivat kiviä kirkonrakennuspaikalle jokia myöden Ripovuoresta ja
muilta kivisiltä paikoilta.

Hiisillä ja jättiläisillä oli kuitenkin yksi sääntö. Ne eivät saaneet liikkua kirkonrakennuspaikan lähellä enää aamuyöllä kukonlaulun aikaan. Eräänä aamuyönä oltiin kivikuorman kanssa myöhässä. Hiisien ja jättiläisten kivilasti oli tulossa Loimijokea myöden kohti rakennuspaikkaa pappilan luona, kun kukko kiekaisi. Samassa kivilasti vaipui joen pohjaan. Paikka tunnetaan Pappilankarin nimellä ja kerrotaan, että kivikuorma näkyy kirkkaalla säällä vieläkin sillä kohdalla joen pohjassa. Kirkko valmistui aikoinaan 1400-luvun lopussa ja komea kivikirkko siitä tulikin. Kirkko on edelleen käytössä.

Huittisten vaakunassa on vihreässä kentässä kaksi kultaista häränotsaa alakkain. Vaakunan aiheen kerrotaan perustuvan keskiaikaiseen kansantarinaan. Uuden kirkon valmistuttua kirkonkellojen ääni kävi hiisien ja jättiläisten korviin. Hiisi tuohtui tuosta äänestä ja heitti Ripovuorelta suuren kiven kohti kirkkoa. Kivi putosi kuitenkin Heinerkkilän pellolle ja hautasi alleen kyntämässä olleen miehen härkäpareineen. Jättiläinen totesi, että ”Letto oli heitto”. Toinen versio tarinasta kertoo kiven pudonneen Mommolan kylään Härkälän talon pellolle samoin seurauksin. Kolmas tarina taas kertoo kiven lentäneen kilometrin verran kirkon yli ja haljenneen ilmassa. Pienempi kivenpuolikas putosi Lauttakylän sillan alapuolelle Loimijokeen. Siellä se näkyy vieläkin vedenpinnan yläpuolella. Kivi on saanut nimekseen Lettokivi. Toinen kivenpuolikas putosi Korkeakoskelle vievän tien vireen. Sitä kutsutaan Vahakiveksi.

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestettiin Luontolahjani satavuotiaalle Suomelle kampanja vuonna 2017. Juhlavuoden kampanjan kautta yksityishenkilöt, yritykset, kunnat, seurakunnat, säätiöt ja yhdistykset voivat lahjoittaa maata suojeluun. Kampanja tavoitti hyvin luonnonystävät ja myös Huittisten kaupunki otti siihen osaa.

1990-luvun lopussa Huittisten kaupunki osti Huittisten Sotainvalideilta kahden hehtaarin kokoisen alueen Ripovuorella. Ripovuori on eräs Satakunnan maisemallisesti edustavimmista kohteista, osa valtakunnallisesti arvokasta Kokemäenjoen kulttuurimaisemaa. Vuoden 2018 alussa kaupungin omistuksessa oleva Ripovuoren alue nimettiin 100-vuotiaan Suomen luontolahjaksi. Vuoresta suojeltiin kallion jyrkkä lounaisrinne, jossa kasvaa merkittävää kulttuurivaikutteista ketokasvillisuutta. Luonnonsuojelualue ulottuu Ripovuoren huipulta Kokemäenjoen rantaan. Aiemmin suojelualueeksi oli jo rajattu ja suojeltu osa kalliosinisiipiesiintymän turvaamiseksi. Luonnonsuojelualueilla turvataan lajiston ja luontotyyppien monimuotoisuutta sekä huolehditaan kansallismaiseman, kulttuuriperinnön ja virkistys- ja retkeilyalueiden säilymisestä. Kaikenlainen rakentaminen luonnonsuojelualueella tulee suunnitella ja toteuttaa vaarantamatta arvokasta maisemaa ja luonnonsuojelua.

Kalliosinisiipi on kaunis päiväperhonen, joka kuuluu sinisiipisten heimoon. Se on pieni tummansinihohtoinen sinisiipilaji, siipiväli on 20-32 mm. Muuten molemmat sukupuolet ovat lähes samannäköiset, mutta naaraat ovat yleisvaikutelmaltaan hieman tummempia. Kalliosinisiipi on erittäin uhanalainen. Laji on rauhoitettu vuonna 1989 ja se on yksi Suomen neljästä rauhoitetusta sinisiivestä. Kalliosinisiiven elinympäristöä ovat aurinkoiset, avoimet kalliot, kivikkorinteet ja kalliokedot, missä kasvaa toukan ravintokasvia isomaksaruohoa.

Sinisiivet ovat liikkeellä mielellään vain aurinkoisella säällä. Niiden lentoaika on touko-kesäkuu, suotuisina kesinä toisen sukupolven heinä-elokuussa. Kalliosinisiipi lentää lähellä kallion pintaa, harvoin se nousee korkeammalle. Mieluisia lepopaikkoja ovat kallioiden kukat tai katajanoksat. Kalliolaikuilla perhosia saattaa tavata enemmänkin.

Ripovuorella kasvaa toukan ravintoa isomaksaruohoa. Sinisiipinaaras munii ravintokasvin lehdille. Toukat kuoriutuvat 2–3 viikkoa myöhemmin. Toukka elää maksaruohoilla ja tarvitsee maksaruohoa kasvavia kalliomaastoja lisääntyäkseen. Sinisiiven pienet toukat kaivautuvat isäntäkasvin paksujen lehtien sisään, mistä niitä on aluksi vaikea huomata. Myöhemmin lehdissä voi nähdä toukkien tekemiä ikkunamaisia ohuempia kohtia. Toukka syö isomaksaruohoa, mutta myös muita maksaruohoja. Täysikasvuinen toukka on riippuvainen muurahaisten tarjoamasta hoivasta. Toukat erittävät sokeripitoista ja ravitsevaa eritettä, jota muurahaiset mielellään maistelevat. Tämän vuoksi muurahaiset toisinaan vierailevat toukkien luona ja suojelevat niitä. Toukat kotelotuvat kivien alle tai kallion rakoihin ja talvehtivat koteloina.

Kalliosinisiiven voi sekoittaa harjusinisiipeen, jolla myös on kaarevat täplät etu- ja takasiipien yläpinnalla. Sinisiipilajit voi erottaa toisistaan siipien alapinnan perusteella. Kalliosinissiiven tunnistaa suuremmista reunatäplistä ja voimakkaammista mustista täplistä siipien alapinnalla. Harjusinisiipi lentää harvoin samanlaisissa kalliomaastoissa kuin kalliosinisiipi. Ripovuorella esiintyvälle kalliosinisiivelle on saatu kallion laelle paahdemaista ympäristöä ja kosteikkoja poistamalla nuorta puustoa.

Euroopan luonnonsuojeluvuonna 1995 Huittisten nimikkohyönteiseksi valittiin kaksipistepirkko eli
kaksipisteleppäpirkko, jota esiintyy esimerkiksi Ripovuoren rinteillä. Se kuuluu leppäkerttujen heimoon ja on
tavallista seitsenpisteistä leppäpirkkoa pienempi ja hieman harvinaisempi hyönteinen, vaikka sitä esiintyy
koko maassa. Kaksipistepirkon punaisissa peitinsiivissä on kaksi mustaa täplää, mutta joskus värit voivat olla
myös toisinpäin. Jalat ovat tummat. Kaksipistepirkko viihtyy kasvien varsilla. Toisinaan sen voi löytää
kiipeämästä puun rungolla hyvin korkeallakin.

Kaksipistepirkon pääravintoa ovat kirvat, kempit ja punkit, mutta se voi syödä myös lehtien pinnalla olevaa
sienikasvustoa. Kaksipistepirkko on melkoinen peto, joka voi hetkessä syödä satakin kirvaa. Se syö kaikkia kirvalajeja. Sen vuoksi sitä käytetään nykyisin hyödyksi tuholaisten biologisessa torjunnassa tehokkaana
kirvantorjujana etenkin kasvihuoneissa.

Aikuiset kaksipistepirkot lähtevät liikkeelle keväällä päivien lämmetessä ja toukkia näkee keskikesällä.
Syksyllä aikuiset kaksipistepirkot hakeutuvat suojaisiin talvehtimispaikkoihin, kivenkoloihin ja risukasoihin,
missä ne viettävät talven ilmestyäkseen esille taas keväällä

”Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa…” Näillä sanoilla alkaa runo, jonka Seitsemän veljeksen Timo esittää Aleksin Kiven romaanissa. Runo on hukutellut useita säveltäjiä loihtimaan säkeistä musiikkiteoksen. Ripovuorella asustaa oravan lähisukulainen, oravien heimoon kuuluva liito-orava. Ainakin alueelta löytyneet jätökset kielivät näiden otusten olemassaolosta. Liito-orava on tavallista oravaa hiukkasen pienempi yöeläin, joka ei juurikaan liiku valoisaan aikaan. Sen suuret silmät osoittavat, että laji on sopeutunut liikkumaan pääasiassa hämärässä ja pimeässä. Ehkä siksi vain harva on päässyt näkemään liitooravan luonnossa.

Väritykseltään liito-orava on hopeanharmaa. Sillä on litteä häntä ja suuret silmät ja se on hyvin ketterä kiipeilijä. Maanpinnalle se laskeutuu kuitenkin harvoin. Etu- ja takaraajojen välissä olevan liitopoimunsa avulla tämä mystinen liitelijä voi leijailla jopa useita kymmeniä metrejä puusta toiseen, jopa lähes 80 metriä. Litteä häntä toimii peräsimenä, jolla liito-orava ohjaa liitoaan ja väistelee oksia. Kun orava laskeutuu, se kääntyy pystyyn ja käyttää vartaloaan ja häntäänsä jarruttaakseen vauhtia.

Liito-orava on paikkauskollinen, se elää koko elämänsä samalla elinpiirillä. Liito-oravan pesä on yleisimmin puunkolo tai vanha tikankolo, mutta myös tavallisen oravan tekemä risupesä kelpaa sen asunnoksi. Pesänsä liito-orava sisustaa naavalla, sammalella, jäkälällä tai katajankuorella. Turvallisuussyistä on tärkeää, että pesästä voi poistua ja sinne voi palata mahdollisimman huomaamattomasti.

Perheenlisää liito-oravanaaras saa yleensä yhden poikueen kesässä, mutta saattaa saman kesän aikana saada kahdetkin poikaset. Kerrallaan pienokaisia syntyy kahdesta neljään. Liito-oravanuorukaiset aloittavat kiipeilyn jo pesäkolossa. Runsaan kuukauden ikäisinä ne alkavat tutkia maailmaa pesän ulkopuolella. Pian alkavat liitoharjoitukset emon johdolla. Emo hyppää liitoon oksalta ja toistaa tätä monta kertaa. Emon esimerkkiä noudattaen poikaset hyppäävät liitoon ja vähitellen ahkera harjoitus alkaa tuottaa tulosta. Pikkuhiljaa hypyt venyvät pidemmiksi liidoiksi ja poikasten elinpiiri laajenee kotipuun oksilta lähimetsään. Liito-oravan jälkiä näkee hyvin harvoin maassa. Usein liito-oravan löytää sen jätösten avulla. Pesäpuun juurella olevat papanat ovat suurin piirtein riisinjyvän kokoisia. Talvella ja keväällä papanat ovat väriltään kellanruskeita. Ulosteet ovat nisäkkäiden tapa viestittää olemassaolostaan muille lajikumppaneille. Liito-orava suosii kasviravintoa. Sille kelpaavat kesällä lehtipuiden lehdet, erityisesti haavan ja lepän lehdet, loppukesällä myös koivunsiemenet. Myös pähkinät ja marjat maistuvat. Talvella liito-orava syö koivun ja lepän norkkoja ja puiden silmuja. Männyn silmut, kukinnot ja vuosikasvaimet maittavat sille ympäri vuoden. Liito-orava on sopeutuvainen elinympäristössään tarjolla olevan ravinnon suhteen.

Suomessa liito-orava on rauhoitettu ja se on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi. Myös pesäpuiden tuhoaminen on kielletty. Uhkana ovat metsähakkuut, joiden vuoksi lajia suojellaan.

”Kauas missä katse kantaa yli peltojen, missä kaartaa taivon rantaa salo sininen, siellä Satakunnan kansa tyynnä kyntää aurallansa maata isien”. Näin lauletaan Satakunnan laulun ensimmäisessä säkeistössä. Satakunnan laulun synty liitetään usein Ripovuoren maisemiin. Vuorelta avautuvaa kulttuurimaisemaa katsellessa tämä ajatus kieltämättä tulee helposti mieleen. Laulua on kyllä monet kerrat laulettu täällä, mutta täällä se ei kuitenkaan ole syntynyt, vaan noin 9 kilometrin päässä Loimassa maamme ensimmäisen suomenkielisen kansanopiston maisemissa. Opisto tunnetaan tänä päivänä Länsi-Suomen opistona.

Opiston johtajatar Aino Voipio laati laulun sanat opistolla. Tarinan mukaan hän istui runoa laatiessaan kansanopiston ikkunalaudalla ja katseli opiston vieressä virtaavalle Loimijoelle saakka yltäviä viljapeltoja. Perimätieto kertoo, että hänet teljettiin kamariin ja sanottiin, että ulos ei ole tulemista ennen kuin laulu on valmis. Satakunnan laulu esitettiin ensimmäisen kerran opiston 20-vuotisjuhlassa juhannuspäivänä 1912.

Johtajatar Voipion sanoituksen sävelsi lehtori Aksel Törnudd. Virallisen Satakunnan maakuntalaulun aseman Satakunnan laulu sai vuonna 1948. Satakunnan maakuntaliiton hallitus hyväksyi laulun kuudesta säkeistöstä kolme maakuntalauluna laulettavaksi. Lauluun valikoituivat ensimmäinen, kolmas ja kuudes säkeistö. Lisäksi liitto teki pienen muutoksen kolmannen säkeistön sanoihin. Sen jälkeen Satakunnan laulu on kajahtanut mitä moninaisimmissa tilaisuuksissa, monesti täällä Ripovuorellakin.

Ripovuori on ollut vuosisatojen ajan suosittu nuorison kokoontumispaikka. Piirileikkeihin ja -tansseihin oli tapana kokoontua kolme kertaa viikossa, pyhänä, keskiviikkona ja perjantaina. Joenrannat ja töykät olivat sopivia kihnupaikkoja, muun muassa Ripovuori. Kalliolle keräännyttiin aikoinaan seuraamaan myös pääsiäisaamun auringonnousua. Taivaan ollessa selkeä tapahtui auringon hyppääminen ja sitä kiivettiin katsomaan korkealle paikalle. Kansanperinteen mukaan kirkas pääsiäisyö tiesi hyvää satovuotta. Nuorison lisäksi Ripovuori houkutteli varttuneempaakin väkeä ajanviettoon. Ripovuori on ollut ja on edelleen suosittu retkeilykohde. Vuorelta avautuu satakuntalainen viljelymaisema jokitasankoineen parhaimmillaan. Ripovuorella oli ensimmäinen tanssilava jo 1900-luvun alussa. Ripovuoren vanha kokko- ja liirumipaikka vallattiin maksulliseen hyötykäyttöön. Matkailukohteeksi vuorta alettiin kehittää vuonna 1939. Juhannusaattona 1939 vietettiin Ripovuoren löytämisen juhlaa vähäisellä lavalla, vaikka sitä paikallislehdessä mainostettiinkin uutena suurena lavana. Vuoren avajaiset pidettiin alemmalla tasanteella ja mukana oltiin perhekunnittain isovanhemmista jälkeläisiin. Noita juhannusjuhlia muisteltiin kauan. Ennen sotaa lavoja oli kaksi. Ne olivat myöhemmin rakennettua lavaa alempana.

Huittisten aseveliyhdistys alkoi suunnitella huvi- ja retkeilymajan rakentamista ja rakensi vuoren laelle tilavan katoksella varustetun tanssilavan. Rakennus valmistui keväällä 1941 ja seuraavana kesänä avattiin asevelinaisten ylläpitämä ravintola. Ripovuoren kesä- ja juhannusjuhlat vietettiin aseveliorkesterin tahdittamina. Juhannusjuhlat saivat sota-aikanakin suuret yleisömassat liikkeelle. Vuonna 1943 niihin osallistui tuhatkunta henkeä. Sodan jälkeen lava siirtyi Sotainvalidien Veljesliiton Huittisten Osaston omistukseen ja se alkoi elää ehkä parasta kauttaan. Vuorella vietettiin komeita juhannusjuhlia nimekkäineesiintyjineen.

Paikallinen urheiluseura vuokrasi Ripovuoren paviljongin sotainvalideilta vuosina 1958-1960 hankkiakseen huveilla varoja toimintaansa. Sotainvalidien järjestämiä tansseja pidettiin kesäkausilla lauantaisin pitkälti talkootyönä. Urheiluseurat tai muut yhteisöt pitivät tapanaan järjestää muutamat keskiviikkotanssit keskikesän aikaan. Lava oli hyvin suosittu, väkeä kertyi lauantai-iltaisin 500-700 henkeä säästä riippumatta. Tansseihin tultiin kaukaakin. Parasta oli myös sisältä viihtyisä lava. Erityisesti kehuttiin hyvää tanssilattiaa ja tunnelma oli kotoinen. Sotainvalidien naisjaosto myi ravintolassaan tanssiyleisön piristykseksi kahvia, virvokkeita ja makkaraa. Tanssien lisäksi Ripovuori oli suosittu hääpaikka ja tarjosi mainiot puitteet monille muille tilaisuuksille.

Tanssilava paloi helmikuussa 1998. Lavasta jäi jäljelle vain muistot ja ikävännäköiset rauniot muistuttamaan tuhosta. Huittisten palomieskerho pyydettiinkin polttamaan lavan rippeet. Lavaa ei rakennettu monien tanssijoiden toiveesta huolimatta uudelleen.

Yksi Ripovuoren esiintyjäsuosikeista oli huittislainen humppayhtye Kaisa & Kumppanit solistinaan Kaisa Saari. Yhtye toimi vuosina 1971–1991 ja julkaisi kymmenen albumia. Keikkoja kertyi noin 2000, kesäisin useamman kerran Ripovuoren lavalla. Yhtyeen ohjelmisto koostui vanhasta tanssimusiikista. Vuonna 1980 humppayhtye Kaisa & Kumppanit levytti Ripovuorelle oman nimikkokappaleenkin.

Aiemmin Kokemäenjoki ylitettiin lautalla tai paatilla eli veneellä. Karhiniemen puoleista rantaa on kutsuttu Lauttarannaksi. Lauttarantaan mentiin vastaan matkalta kotiutuvaa tai vieraaksi tulevaa, sinne myös saatettiin joen yli mantereelle palaava. Taksia, pirssiksi sanottua kulkuneuvoa tarvittaessa sekin kutsuttiin Lauttarantaan. Siellä olivat myös kesäisin ahkerasti käytössä olleet pyykkilautat ja uimakoulutkin siellä pidettiin. Nykyisen sillan pielessä on yksi kaupungin uimarannoista.

Vanhaan hyvään aikaan ei ajateltu kiirettä. Joen yli mentiin sitten kun päästiin. Pyöräilijät ja jalankulkijat lautturi kuljetti soutamalla, isommat kulkuvälineet lossilla. Huonojen kelien sattuessa toivottiin hartaasti, että olisi silta, jota myöten joki ylittää. Ennen sillan tuloa lossilla kuljetettiin rannalta toiselle niin meijeriin maitoa ajaneet, postinkuljettajat kuin muutkin liikkujat. Jäätie oli käytössä joen jäätyessä turvalliseksi kulkea. Talven tullessa lauttamiehen työhön kuului jäätien jäädyttäminen ja merkitseminen. Samalla hän oli vastuussa siitä, että jäätie kesti joen ylityksen.

Monenlaiset asiat hankaloittivat lossin kulkua. Vuoteen 1967 asti Kokemäenjoessa uitettiin tukkeja, joista oli joskus harmia. Lossimiehen tehtävänä oli lykkiä keksillä tukkeja pois lossin tieltä ylikulkijoiden hoitaessa lautan vetohomman. Syyspimeät ja myrskyiset säät toivat omat haasteensa. Vanha kiikkerä ja hutera puulossi kallisteli ja lossille tuli vettä hiukankin isommalla kuormalla. Kerran siltä valahti autokin jokeen. Sitten saatiin hieman vakaampi metallilossi. Kapulavetoisen teräslossin varusteina oli vene, kaksi pelastusrengasta, keksi, perämela, ankkuri, valonheittäjät ja soittokello.

Lossinhoitoa tehtiin urakkatyönä, sitten siirryttiin kolmivuorotyöhön. Kapulalossi motorisoitiin ja seuraavaksi saatiin moottorilossi. Vihdoin valmistui kauan odotettu Karhiniemen silta, joka korvasi joen ylittäneen lossin. Samalla katkesi vähintään 250 vuotta kestänyt sillaton jakso. Kauan odotettu Karhiniemen silta otettiin käyttöön marraskuussa 1987. Sillan vihkiäiset pidettiin 15.1.1988. Silta helpotti huomattavasti Karhiniemen ja mantereen välistä liikennettä. Uuden 215 metriä pitkän sillan myötä rannasta hävisi paljon kylän historiaa. Tarpeettomaksi jäi myös taulu: ”Lossi. Kokeile jarruja.”

Ripovuoreen ja sen ympäristöön liittyy paljon historiaa ja tarinoita. Sammun kylässä maantien vieressä Keikyään vievän tien, nykyisen Raskalantien alussa hiukan ennen Ripovuorelle kääntyvää tietä on Teileenmäki, vanha teloituspaikka. Siellä pantiin täytäntöön kuolemanrangaistukset. Viimeinen mestaus suoritettiin vuonna 1817.

Ripovuoren ja Räätikäsvuoren välisessä laaksossa on ollut kivikautinen asuinpaikka. Se sijaitsi tasaisella savipellolla Ripovuoren itäpuolella aivan vuoren juurella. Tuon paikan lähettyvillä on alue, johon liittyy muistoja tanskalaissotien ajoilta 1500-luvulta. Paikkaa on alettu kutsua Juutinaroksi. Perimätiedon mukaan nimi on muisto tanskalaisten retkistä.

Vuonna 1522 suuri joukko juutteja, tanskalaisia, oli palaamassa ryöstöretkiltään ylimaan pitäjistä pohjoisesta Huittisten kautta kohti Ala-Satakuntaa. Huittisissa saatiin tästä vihiä ja varauduttiin kohtaamaan juutit. Huittislaiset joukot olivat asettuneet väijytyksiin Sorvolan ja Sammun kyliin maantien varteen. Väijytyspaikan toisella puolella oli suo ja toisella puolella vuori. Osa paikallisista joukoista oli piiloutunut tien läheisyyteen Raskalan ja Sorvolan kylien metsään juuttien tullessa ratsain maantietä pitkin. Väijytyksissä olleet miehet päästivät juutit ohitseen ja hyökkäsivät sitten heidän kimppuunsa. Aseina huittislaisilla oli keihäitä, nuijia, kirveitä, viikatteita ja seipäitä. Juuttien joukko ei ehtinyt tointua huittislaisen etujoukon hyökkäyksestä, kun toinen osa joukoista karkasi heidän päälleen Sammun suunnalta. Juutit pakenivat tieltä maastoon, mutta paikkaa tuntematta he joutuivat upottavalle suolle, johon hevoset vajosivat. Huittislaiset saartoivat juuttien joukon. Ankarassa taistelussa he pääsivät voiton puolelle ja vihollinen lyötiin viimeiseen mieheen. Soista taistelupaikkaa on siitä lähtien kutsuttu Juutinaroksi. Tanskalaisten julmista teoista ja retkistä on jäänyt muistoja paikannimiin muuallekin Suomessa.

Risto Ryti syntyi 3.2.1889 Huittisten Loimankylässä. Hänen isänsä oli talollinen Kaarle Evert Mauriala ja äiti Ida Vivika Junttila. Vanhemmat olivat hankkineet omistukseensa Rytin tilan Loimankylästä. Sen ajan tavan mukaan he alkoivat käyttää sukunimenä talon nimeä Ryti. Perheessä oli kaikkiaan 11 lasta, joista yksi kuoli pienenä. Risto oli lapsista neljänneksi vanhin. Hän oli viides Suomen tasavallan presidentti 19.12.1940–1.8.1944. Risto Rytin vanhin veli osti Rytin tilan vanhemmiltaan vuonna 1912. Vanhemmat siirtyivät syytingille, eläkkeelle, uuteen asuinrakennukseen, joka oli rakennettu tilan pihapiiriin. Ylioppilaaksi tultuaan Risto Ryti suoritti ylemmän oikeustutkinnon. Hän oli varatuomari ja lakitieteen kandidaatti. Hän toimi käräjätuomarina ja käräjille saapuessaan hän ilmoitti paikallislehdessä, että oli asiakkaidensa tavattavissa kotonaan Loimankylässä Huittisissa.

Vuonna 1924 vanhin veli myi tilan Loimankylässä olleen osan nuoremmalle veljelleen ja rakensi Jokisivulle uuden talouskeskuksen. Presidentti Risto Rytin synnyinkotina tunnettu vanha päärakennus purettiin 1929 ja vanhemmille rakennetusta syytinkitalosta tuli tilan päärakennus. Vuonna 1930 nuorempi veli myi tilan suvun ulkopuoliselle uudelle omistajalle.

Syytinkitalo vaihtoi omistajaa vuonna 2003. Sitä ei enää voitu säilyttää alkuperäisellä paikallaan. Uudet omistajat purkivat talon Loimankylästä ja siirsivät ja rakensivat sen uudelleen nykyiselle paikalleen noin kymmenen kilometrin päähän Loimasta Ripovuoren läheisyyteen Raskalan kylään vuosina 2003-2006. Hirsirunkoinen talo pyrittiin rakentamaan uudelleen mahdollisimman entisenlaiseksi. Talo sai nimen Ryti-talo ja se avautui 1.5.2007. Alakerrassa on Lakitupa, huone, jossa varatuomari Risto Ryti ajoi asioita käräjäkäyntiensä aikana ja oli asiakkaiden tavattavissa Huittisissa. Huoneessa on muun muassa kalusteet, jotka ovat eräältä metsästysmajalta ja kerrotaan, että presidentti Kekkonen on levähtänyt samaisella vihreällä sohvalla metsästysretkelle osallistuessaan. Nykyisin Ryti-talo tarjoaa upeat tilat juhlaan kuin juhlaan historiallisessa miljöössä. Hieno kaksikerroksinen talo erottuu keltaisena peltojen takana.

Ripovuoren alapuolelle sijoittuvan Raskalantien toisella puolella on Räätikäsvuori. Se on valtatie 12:n ja Raskalantien välissä, hieman vajaa viisi kilometriä nykyiseltä Huittisten kirkolta pohjoiseen. Räätikäsvuori on yksi Satakunnan harvoista linnavuorista. Vuosisatoja sitten kylän väki pakeni linnavuorille ryöstöretkillään olevan vihollisen uhatessa paikallista väestöä. Niinpä Räätikäsvuorikin on todennäköisesti toiminut alueen rautakautisten asukkaiden pako- ja puolustuspaikkana. Vuoren välittömästä läheisyydestä ei ole löytynyt merkkejä rautakautisesta asutuksesta, asutus on sijainnut hiukan kauempana.

Vuori on hyvin jyrkkä ja vain yhdeltä reunalta sinne pääsi turvallisesti. Korkean ja jyrkkärinteisen vuoren reunoilla on jäljellä kivivallien osia. Monissa tapauksissa linnojen kiviset vallit ovat toimineet hirsivarustusten perustuksina, todennäköisesti myös Räätikäsvuorella. Puisesta varustuksesta ei Räätikäsvuorella ole enää jäljellä mitään, mutta vuoren huipulla on jälkiä, joiden perusteella siellä on päätelty olleen muinainen puolustusvarustus.

Räätikäsvuori on laajahko ja epätasainen kallioalue, jonka sisin laki on muodostanut linnavuoren. Sen korkein kohta on yli 85 metriä merenpinnan yläpuolella, 40 metriä korkeammalla kuin 900 metrin päässä virtaavan Kokemäenjoen pinta ja 5 metriä ympäröivää metsää korkeammalla. Räätikäsvuoren koillis-, kaakkois- ja länsisivujen jyrkänteet tarjoavat luontaisen suojan useiden huippujen muodostamalle vuorelle. Muilta sivustoilta on löytynyt kivivallin jäänteitä. Loivassa etelärinteessä on 35 metriä pitkä kaksi metriä leveä ja joitakin kymmeniä senttejä korkea vallimainen jäännös. Loivahkon luoteis- ja pohjoispuolen suojana on noin 25 metrin pituinen kivivalli. Nämä sulkevat sisäänsä 50×70 metrin suuruisen linnapihan. Räätikäsvuoren muinaislinna löydettiin varsin myöhään, 1980-luvun puolivälissä. Räätikäsvuoren nimen kerrotaan tulleen siitä, että paimenet paistoivat siellä aikanaan räätikkäitä.